Tässä alkaa nyt olla suht ajankohtaisena aiheena se miten omat ystäväni alkavat lähteä opiskelemaan toisille paikkakunnille ja miten itselläni tulee muuttumaan elämäntilanne hurjasti. Tällä hetkellä antaisin kyllä mitä tahansa, että voisin pysäyttää ajan hetkeksi.
Vasta me kaikki odotimme että saadaan mopokortit ja että mennään riparille. Nyt siitäkin on jo 4 vuotta aikaa. Mihin ihmeeseen se aika oikein hupenee? Vuosia vierähtää ohitse, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Kavereiden kanssa suunniteltiin miten lähdetään lukion jälkeen opiskelemaan jollekin isolle paikkakunnalle ja muutetaan kimppakämppään ja vietetään opiskelijaelämää. Olishan se ollut aivan mieletön kokemus, mutta tällä kertaa se tulee jäämään omalta osaltani välistä. Harmittaahan se, mutta en kuitenkaan kadu hetkeäkään, että olen tälläisen päätöksen tehnyt, päättänyt perustaa perheen ihmisen kanssa jota ilman en osaa, halua, enkä toivottavasti ikinä joudukaan olemaan.
Vaikka moni kavereistani täältä lähteekin omille teilleen, tiedän, että yksikään heistä ei tule unohtamaan meidän yhteisiä aikoja, enkä itsekään tule niitä unohtamaan. eikä niitä pidäkään unohtaa, eikä pidä ajatella että näitä ihmisiä ei tulisi enää ikinä näkemään, sillä asiahan ei niin tule olemaan. Tässä vaiheessa meidän yhteinen tie vaan haarautuu ja toiset lähtevät jatkamaan sitä toista tietä, mutta jossain vaiheessa nämä tiet taas yhdistyvät.
Näistä ystävistä vielä vähäsen. Itse olen tehnyt niin paljon asioita joita kadun ja joilla olen loukannut ystäviäni, olen tehnyt virheitä. Tiedän myös senkin, että jotkut asiat ovat olleet melkeinpä anteeksi antamattomia. Tiedän sen että näiden asioiden takia ystäväni ovat puhuneet minusta hirveän rumia asioita. Sitä en tiedä ovatko he niitä asioita tarkoittaneet, mutta itse elän siinä ajatuksessa, että vihaisena sanoo asioita joita ei tarkoita. Olen kuitenkin anteeksi saanut, enkä enempää voisi toivoakaan. Tässä maailmassa ei kuitenkaan sellaista ihmistä ole joka ei virheitä tekisi. Niistä oppii ja ne kasvattaa. Omaan kyllä maailman parhaimmat ystävät, enkä heitä vaihtaisi, muuta en voi sanoa. En haluaisi heistä yhtäkään päästää pois täältä, minun luota, mutta pakko se on.
Mutta eikö se niin ole, että jos tuntuu pahalta päästää toinen pois, silloin siitä välittää hurjasti? Eli kuinka onnekas voinkaan olla, kun omaan jotain mikä tekee jäähyväisten jättämisestä niin vaikeaa?
Love,
Claudia